Homes of Hope

Viikonlopun talonrakennusoperaatio oli ehdottomasti parasta, mita tahan mennessa taalla kokenut ja tulee pysymaan mielessani ikuisesti. Olihan se ensimmainen talo, jota olen ollut rakentamassa. :)

Lahdimme siis kohti rakennustyomaata lauantaiaamuna klo 8 jalkeen. Meita oli siis reilu 10 DTS opiskelijaa ja sit sellanen noin kymmenen hengen porukka San Diegosta. Ajoimme Ensenadan laitamille koyhemman vaeston asuinalueelle. Tiet olivat yhta mielenkiintoisessa kunnossa kuin Keniassa. Perilla meita odotti perheen vaimo ja lapset. Talosta oli valmista vain perustukset. Mies oli ilmeisesti viela toissa. Heilla on siis 3 lasta. Vain mies on toissa ja palkka oli joku 300 euroa kuussa. Heidan nykyinen talonsa oli uuden talon vieressa ja aikamoinen murju. Joten talo tuli tarpeeseen.

Aluksi siunasimme paivan ja tyhjasimme autoista tyokalut ym. Sitten jakaannuimme tiimeihin. Ykkostiimi alkoi tehda seinia, kakkostiimi kattorakenteita ja kolmostiimi alkoi maalata. Suurin osa tytoista meni maalaustiimiin. Mina halusin kokea jotain uutta ja lyottaydyin kattotiimiin. Niinpa ensin sahasimme sellasella napparalla sahkolla toimivalla kasisahalla (anteeks, mutta en tieda naitten tyokalujen nimia suomeks, mun eka talon rakennus) lautoja oikean mallisiksi. Sitten vasaroimme niita rakenteita. Kun rakenteet olivat valmiit siirsimme ne katolle, jossa pojat naputtelivat ne paikoilleen. Taman jalkeen naulasimme kattolevyt paikoilleen. Kun tama tyo oli tehty alkoi paiva olla jo purkissa. Seinatiimilaiset olivat jo siirtyneet sisatoihin ja maalaustiimi oli saanut maalaukset maalattua. Ja maalattavaa oli paljon.

Puolen paivan jalkeen meilla oli lounastauko ja soimme leipia, hedelmia ja myslipatukoita. Vetta joimme koko paivan ajan monta puolen litran pulloa. Paiva oli kuuma ja arska paistoi koko ajan. Ihme ja kumma en palanut vaikka kaikki sita melkeinpa otaksuivat. Olenhan suomesta ja blondi. Mut laitoin muutaman kerran aurinkorasvaa, jossa oli suojakerotimia 45.

Illalla olimme ihan rattipoikkivasyneita. Saavuimme takaisin baselle juuri ennen illallista eli puoli kuuden aikoihin. Kavin suihkussa ja menin syomaan. Olisin ollut valmis nukkumaan jo siina vaiheessa, mutta jotenkin sita tuli kuitenkin chillailtua 10 asti. Niinpa seuraavana aamuna taas hiukan vasytti kun nousimme ennen seitsemaa.

Toisena paivana olin edelleen kattotiimissa ja naulasimme varsinaiset kattomateriaalit paikoilleen. Homma oli ihan mukavaa, mutta tyolasta. Kahden paivan ahkeran vasaroimisen seurauksena kateeni oli kehittynyt muutama rakkokin. Ei kiva. Lisaksi katolla oli todella kuuma, koska katto oli musta. Kun saimme katon valmiiksi siirryyimme auttelemaan sisatiloihin. Siella oli pistorasioiden ruuvailua, maalailua jne. Silla aikaa kun me muut teimme hommia, muutama naishenkilo san diegolaisten ryhmasta lahti perheen aidin kanssa ostoksille. He ostivat ruokaa, lapsille leluja ja huonekaluja. Toimimme katolla tiimeissa ja nyt tyoparini giessy (en oikeesti tieda kuinka sen nimi kirjoitetaan, mut se sanotaa jessi) pyysi minua avukseen. Niinpa ajelimme autolla keskustaan ja haimme perheen patjat. Olin aika vasyksissa kahden paivan puurtamisesta, joten oli oikein rentouttavaa paasta ajelulle. ;) Kun palasimme takaisin talo alkoi olla kutakuinkin valmis. Eli toisin sanoen perfect timing.

Kun talo oli valmis ja olimme siivonneet kaikki romppeet, oli aika valmistusjaisjuhlan. niinpa kokooonnuimme taas rinkiin, kuten aloittaessamme talon rakennusta. Rakentajat saivat jakaa ajatuksiaan perheelle ja perheenjasenet rakentajille. Paikalla oli myos perheen aidin seurakuntalaisia seka heidan pastorinsa. Lopuksi talon avain luovutettiin perheelle ja he menivat sisaan. Hetken kuluttua pastori meni koputtamaan ovelle ja me menimme kaikki sisaan. Sisalla pastori piti puheen ja siunasimme talon ja sen asukkaat. Juhla oli todella koskettava ja oli liikuttavaa nahda asukkaiden kiitollisuus. Tassa vaiheessa konkretisoitui se, etta emme olleet vaan rakentamassa taloa vaan palvelemassa Jumalaa sen valityksella. Onneksi paasemme rakennushommiin toisenkin kerran.

Seinien rakentamista.

Tiina the Builder. Seinat jo pystyssa.



Tassa vaiheessa talo oli ensimmaisen paivan jalkeen.

Orientoitumassa opetuslapseuteen

Ensimmainen viikko alkaa olla purkissa. Fiilikset ensimmaisen viikon suhteen ovat hyvat. Viikko on mennyt tosi nopeasti. Paivat ovat olleet taynna toimintaa. Varsinainen raamtatun opetus alkaa vasta ensi viikolla ja aiheena on tuolloin Jumalan isan sydan (The Father heart of God). Olemme kutienkin saaneet opetusta tallakin viikolla. Olemme saaneet kuunnella taman paikallisen tyon perustajien puheita, jotka olivat myos mielenkiintoisia ja ikaan kuin pohjustusta tulevaan.

Maanantaina ja keskiviikkona saimme kuulla kaikkien opiskelijoiden ja henkilokunnan henkilokohtaiset todistukset. Kaikki kertoivat miten he kohtasivat Jeesuksen, mika toi heidat tanne ja mita tulevaisuudensuunnitelmia heilla on. Se oli todella mielenkiintoista. Ja vaikka todistuksi aoli yhteensa noin 50 , en kyllastynty kuuntelemaan niita. Oma osuuteni jannitti jonkin verran, koska en ole todistanut montaakaan kertaa englanniksi, mutta se meni kuitenkin kohtuuhyvin. Suurin osa oli syntynyt uskovaan perheeseen, kuten minakin. Ryhmassamme on myos useita, jotka kokevat kutsua lahetystyohon. Kaikki ovat tulleet tanne oppiakseen lisaa Jumalasta. Joidenkin tarinat olivat hyvin koskettavia. Esimerkiksi meidan pienryhmamme vetajan Stephanien, joka kertoi kuinka heidan ensimmainen lapsensa sairastui ja lopulta kuoli viime kevaana. Han kertoi siita, kuinka tama tapaus oli ollut rankka juttu kaiken kaikkiaan. Arvostan suuresti sita kuinka rehellisia ja avoimia nama meidan mentorit ovat. He eivat yrita olla mitaan superuskovaisia vaan heilla on omat taistelunsa, mutta heidan elamistaan seuratessa on selvasti havaittavissa, etta he elavat taysilla Jumalalle.

Tanaan Nick (yksi mentoreistamme) puhui meille Missionuorten arvoista, mika oli hyvin mielenkiintoista. Niita olivat mm. Jumalan tunteminen, raamatullinen maailmankuva, kristittyjen yhteys, palveleva johtaminen jne. Arvot olivat hyvin pitkalti sellaisia, johon voin koko sydamestani yhtya, joten taidan olla oikeassa paikassa. ;) Lisaksi on hienoa, etta nuo arvot todella nakyvat kaikessa siina, miten taalla asiat tehdaan. Nick on ihan huippu tyyppi kaiken kaikkiaan ja kertoi meille mielenkiintoisia tarinoita edellisilta outreacheilta eli kaytannon jaksoilta. Ajattelin jakaa yhden jannittavimman kanssanne.

Tama tapahtui Perussa viime kesana. (Itse asiassa me saatamme myos paasta Peruun. Ja jos oikein hyvin kay menemme sinne Guatemalan kautta. That's cool. Mutta asia on viela tyon alla.) Mutta he olivat siis Perussa Amazon-joen rannalla uimassa. Yhtakkia yksi heista vajosi veteen. Se ei vaikuttanut normaalilta hukkumiselta kun joku vasyy tms. vaan han vain yksinkertaisesti vajosi veteen. Nick sukelsi veteen etsimaan vajonnutta. Vesi oli todella tummaa ja likaista, joten ei ollut mahdollista nahda, missa tuo poika oli. Lisaksi vesi virtaa joessa jonkinlaista vauhtia. Ihmeellisesti he kuitenkin loysivat hanet (tamakin oli oma stoorinsa, mutta jatetaan se nyt valiin) ja saivat vietya hanet rantaan. Han oli kauttaaltaan isojen mustelmien peitossa, silmat ja huulet olivat turvoksissa eika han hengittanyt. Ryhma alkoi rukoilla pojan puolesta ja Nick ja joku toinen koettivat elvyttaa poikaa. Poika ehti olla vedessa jo noin 5-6 minuttia. Jonkin ajan kuluttua poika alkoi oksentaa/sylkea vetta pois ja han sai kouristuskohtauksia. Hanen silmissaan ei kuitenkaan nayttanyt olevan mitaan elamaa. Muutamat heista, Nick mukaanlukien, lahtivat kuljettamaan poikaa pienella veneella paikalliseen sairaalaan. Muut jaivat jatkamaan rukousta. Ja ihme tapahtui. Matkalla poika alkoi virkaantua ja pystyi jo puhumaan. He paasivat sairaalaan, jossa han sai viela hoitoa. Poika oli tanaan taalla ja on taysin kunnossa. That's amazing, isn't it? Myohemmin he kuulivat paikallisilta, etta jos joku vajoaa talla tavoin, han on mennytta. Tavallisesti hanen ruumiinsa loydetaan joidenkin paivien kuluttua muutamien mailien paasta pahan nakoisena. Kukaan ei tieda varmasti, mita pojalle tapahtui, mutta paikalliset laakarit epailivat, etta kyseessa saattoi olla jopa Anakonda.

Tanaan meilla alkoi myos pienryhmat. Pienryhma tarkoittaa sita, etta kokoonnumme kaksi kertaa viikossa taman 4 hengen ryhman kanssa mentorimme luo ja keskustelemme yhdessa oppimistamme asioista. Ensimmainen tapaaminen oli todella hyva. Vaikuttaa silta, etta jokainen pystyy olemaan oma itsensa tassa ryhmassa ja tarkoitus onkin, etta voisimme jakaa avoimesti asioita ja luottaa toisiimme. Tama pienryhma tulee varmasti olemaan tarkea osa hengellista kasvuamme ja olen iloinen, etta meilla on ne.

Viikonloppujen osalta meidat on jaettu ryhmiin ja neljan ensimmainen viikonlopun aikana tulemme rakentamaan taloa, tavoittamaan meksikon nuoria tai pitamaan vapaata.Tuleva viikonloppu on meidan ryhmamme osalta pyhitetty homes of hope ohjelmalle eli menemme San Diegosta tulleen ryhman mukana rakentamaan taloa kolmilapsiselle perheelle, joka asuu talla hetkella peltihokkelissa ilman juoksevaa vetta ja sahkoa. Olen todella innoissani. Se tulee varmasti olemana hauskaa. Lahdemme matkaan 8 aamulta ja palaamme takaisin tanne baselle viidelta illalla. Jatkamme tyota viela sunnuntaina, kunnes talo on valmis.

By the way, me suomalaiset olemme onnekkaita. Jutellaan tassa kanadalaisen Lorellan ja amerikkalaisen Elizabethin kanssa veroista, terveydenhuollosta ja koulutuksesta. Kun valotin Suomen ilmaista koulutusta ja opintotukia, he meinasivat tippua tuoliltaan. Tietysti meilla on aika paljon korkeampi veroprosentti, mutta uskon etta meidan systeemi on tasapuolisempi. Kaikilla on mahdollisuus hyvaan terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Joten olkaa kiitollisia! Suomi on mahtava maa! :)

Elamaa Ensenadassa

Alan tottua elamaan Ensenadassa. Vaikka olen ollut taalla vasta vajaan viikon, tuntuu kuin olisin ollut taalla kuukausikaupalla. Opetuslapseuskoulun vetajat, englantilaiset Tym ja Sam seka heidan nelja ihanaa lastansa, ovat huippuja kuten kaikki opetuslapseuskoulun mentorit/tutorit. Heita on noin kymmenkunta ja he ovat todella mahtavia tyyppeja. On aika pitkalti heidan ansiotaan, etta koemme kaikki olomme kotoisaksi taalla. Opiskelijoissa on, kuten olettaa saattaa, hyvin monenlaisia ihmisia, mutta kaikki ovat omalla tavallaan ainutlaatuisia ja sekaan mahtuu monia aivan mahtavia naamoja.

Ruoka on taalla todella hyvaa. Mutta kuten etukateen arvelin, se ei ole mitaan kevyt ruokaa, joten jos en ala harrastaa liikuntaa jossain muodossa, painoni on 5 kuukauden paasta tuplaantunut. Itse asiassa ensi viikosta lahtien lukujarjestykseemme on merkitty liikuntaa kaksi kertaa viikossa. Vaihtoehtoina on kuntonyrkkeilya tai sitten esimerkiksi jalkapallonpeluuta biitsilla. Olemme itse asiassa harrastaneet sita jo kahdesti ja se on ollut ihan huippua. Tavoilleni uskollisena olen saanut nilkat tayteen mustelmia. Se, etta pelaamme ilman kenkia, lisaa todennakoisyytta saada niita. Iltaruoalla on usein tortilloja lihan ja riisin kera. Lisaksi olemme saaneet nautiskella erilaisista sandwitcheista. Hyvan ruuan lisaksi taalla tarjotaan hyvia kakkuja ja kekseja ameriikan tyyliin. Olemme itse asiassa saaneet juustokakkua jo 4 paivana ja suklaakekseja paivittain paivakahvin kanssa. Taytyy sanoa, etta taalla todella osataan tuo herkkujen tekeminen. Juustokakut on ihan vietavan hyvia.

Tiistai iltapaivana meidat jaettiin ryhmiin ja meille annettiin kirjekuori, josta loytyi rahaa ja lista tavaroista, jotka meidan pitaisi loytaa keskustasta. Joukkue, joka palaa ensimmaisena ja on loytanyt kaikki tavarat listasta, voittaa. Meidan ryhmamme ei menestynyt kovin hyvin. Emme loytaneet mitaan, koska emme loytaneet keskustaan. Se, etta kukaan meista ei puhunut espanjaa, vaikeutti myoskin metsastysta. Taalla kun ihmiset ei osaa englantia vaikka asutaan ihan USA:n rajan tuntumassa. Outoa, eiko totta? Tulipahan kaveltya muutaman tunnin lenkki.

Tanaan ohjelmassa oli aamun luentojen jalkeen kaynti La Bufadorassa. Se on eraanlainen kuuma lahde (ks. video), jonka ymparille on rakennettu meksikolainen tori, jossa oli saatavilla kaikkea perinteista matkamuistokamaa ja pienta naposteltavaa. Lahde oli mielenkiintoinen. Tykkaan itse asiassa huomattavasti enemman tuollaisista luonnon nahtavyyksista kuin markkinameiningista. Ostin vain yhden rannekorun ja sit muutamia paikallisia herkkuja. Napostelen parhaillaankin sielta ostamiani pahkinoita. Mutta anyway, meilla oli todella hauskaa tuollakin retkella.

Ihastuttavia sombreroja La Bufadorassa.

Nakyma meidan huoneen ikkunasta.

La Bufadora

Viikonlopun viettoa

Taalla Ensenadassa viikonloppu on sujunut oikein rattoisasti. Lauantai nukuin siis kymmeneen ja suihkussa ollessani joku koputteli ovelle. Sielta paastyani koputtelijat tulivat uudelleen ja oven takaa loytyi kaksi muuta opetuslapseuskouluopiskelijaa ja henkilokuntaan kuuluva Melissa. tytot pyysivat minua kanssaan kaupungille ja minahan lahdin. Menimme WalMartiin, mika on amerikkalainen tavaratalo. Tyyliltaan aika lahella citymarkettia. Saman katon alta loytyy lahes kaikki mita elamiseen tarvitaan. Ja hinnat ovat suhteellisen halvat. Ostimme mm. henkareita ja hammastahnaa. Ensenadan keskustan perusteella ei ikina luulisi, etta taalla asuu reilusti enemman ihmisia kuin tampereella. Seinajokikin vaikuttais taman keskustan rinnalla metropolilta. Kadulla lojuvat roskat muistuttavat minua kovasti Keniasta. Muutenkin taalla ehka hiukan samanlainen meininki.

Ilta kuluikin sitten basella (base=tukikohta) hengaillessa. Illalla meidan kokit laitto parastaan ja saimme nauttia aidoista meksikolaisista tortilloista riisin ja kanan seka papusopan kera. Ruoka oli todella hyvaa, eika edes liian tulista. Loput opiskelijat saapuivat illan myota ja paasin siis tutustumaan huonetovereihini. Kaksi heista on Kandasta ja kolme USA:sta. Kaikki ovta todella mukavia ja tulen heidan kanssaan hyvin juttuun.

Sunnuntai oli aivan huippupaiva. Heti aamulla meilla oli herkullinen aamupala. Saimme mm. amerikkalaisia pannukakkuja maapahkinavoin kera. Taman jalkeen oli vapaata hengailua ja lahdimmekin kavelemaan rannalle. Oppanamme oli Cristyan, joka on kotoisin taalta Ensenadasta. Kavelimme rantaa pitkin keskustaan ja kavimme taas tuossa samaisessa Walmartissa ja muissa kauppakeskuksen putiikeissa. Kavelimme takaisin tukikohtaan keskustan katuja pitkin. Iltapaivalla hengasimme tukikohdan sisapihalla pelaten peleja ja leikkien seuraleikkeja. Nain tutustuimme toisiimme taas hiukan paremmin.

Illan kohokohta oli juhlaillallinen. Kokit paistelivat varmaan kymmenen kiloa naudanlihaa illan tortilloja varten. Lisaksi paikalle oli saatu paikallinen livebandi joka soitteli iloksemme perinteista meksikolaismusiikkia. Ruoka oli jalleen kerran erinomaista. Ruokailun jalkeen leikimme amerikassa kuulemma hyvinkin tyypillista leikkia, jossa pahvista tehty nalle (tms) roikkuu vaijerissa. Pahvinalle on taytetty karkeilla ja kun leikkijan silmat sidotaan, tama yrittaa huitoa kepilla nallea niin, etta karkit leviavat ympariinsa. Se oli itse asiassa tosi hauskaa. Hyva idea esimerkiksi lasten leirille. Hiukan myohemmin kokoonnuimme kaikki luokkahuoneeseen ja soimme ihanaisia kakkuja. Kavimme lapi lyhyen esittelykierroksen, jonka jalkeen leikimme taas seuraleikkeja. Suomessakin olemme olleet sita, jossa huudetaan joku luku ja sitten pitaa muodostaa sen kokoisia ryhmia. Yli jaavat putoavat kisasta. Olin 4 parhaan joukossa ja meita oli siis varmaan 40. ;) Sitten olimme leikkia, jossa yksi on keskella ja muut istuvat ympyrassa. Keskella olija sanoo jonkun asian, jota han ei ole koskaan tehnyt tai ollut. Taman jalkeen kaikki jotka ovat moisen asian tehneet, vaihtavat paikkoja ja keskella olija yrittaa ehtia jonkun liikkelle lahteneen paikalle. Keskelle jaanyt on seuraava kertoja.

Voitte uskoa, etta meilla oli hauskaa. Ryhmassamme on useita hyvin hauskoja persoonia. Meita on laskujeni mukaan 31. Eurooppalaisia on minun lisakseni 4: 2 Sveitsista, 1 Saksasta ja 1 Englannista. Sitten on 4 Meksikosta ja loput ovat Kanadasta tai USA:sta. Suurin osa on ialtaan 18-21. Mut sitten on muutama mun ikaluokkaa ja yksi on 29. Tyttoja on ehdoton enemmisto. Poikia on vain 7. Ma olen ensimmainen suomalainen taalla! Luokkahuoneen seinalla on kaikkien maiden liput ja olivat joutuneet ostamaan suomen lipun taksi kerraksi. Meilla on siella luokan seinalla myos maailman kartta, jonka reunalla on kaikkien kuvat ja karttaan on merkitty nastoilla kunkin kotipaikka nimen kera. Olivat kuulemma tuon kartan aarella rukoilleet meidan puolestamme ennen tuloamme. Siistia!

Matkalla kellon ympari

Here I am eli perilla ollaan. Ja tasta lahin blogissa ei enaa minusta riippumattomista syista nahda pisteilla varustettuja a tai o kirjaimia. Pahoittelen!

Lahdin siis kotoa jo torstaina kohti paakaupunkiseutua. Aiti lahti mua kyyditsemaan, koska hanella sattui olemaan tyokeikka perjantaina Klaukkalassa. Niinpa mennessa poikkesimme hyvastelemassa Teijan, joka avuliaasti oli paivalla hakenut minulle hiukan dollareita Forexilta ja muuta pienta mistapa muualta kuin Henkka Maukalta. Siita jatkoimme sitten Niikoille, joiden luona saimme nauttia mahtavasta vieraanvaraisuudesta. Talon emanta Sarita herasi vapaaehtoisesti puoli kuudelta laittamaan meille aamupalaa vaikka oli menossa vasta iltavuoroon. Wau! Niinpa aippa heitti mut sitten kuuden aikoihin Helsinki-Vantaan lentoasemalle, josta jatkoin matka tekoa yksinani.

Ensimmainen lento tapahtui Finnairilla ja suuntautui Lontoon Heathrowlle. Kaikeksi onnekseni viereeni istahtti puhelias nuormies Turkkusesta ja nain ollen matkan teko sujui mukavasti eika ehtinyt kauheesti jannitella. Han jai Lontooseen aj niinpa tiemme erosivat. Lontoossa mun ei tarvinnut vaihtaa terminaalia, joten vaihto sujui melko kivuttomasti. Turvatarkastuksiakaan ei tainnut olla kuin yksi, mutta siina piti sit riisua takki ja kengatkin pois.

Lento Lontoosta San Franciscoon oli matkan pisin lento. Se kesti noin 11 tuntia. Onneksi viihtymiseen on panostettu. Koneesta loytyi jokaiselle oma pikku tv-ruutu, josta sai valita elokuvia tai tv-sarjoja mielensa mukaan aj vaihtoehtoja oli paljon. Niinpa kattelin aikani kuluksi, jonkun elokuvan (en muista nimea enaa), pakoa (ikava kylla siel oli vaan 1. tuotantokauden jaksoja), tohtori housea jne. Ja 11 tuntia hurahti yllattavankin nopeasti. Ihan koko aikaa en tollannyt sita ruutua. Alkumatkasta saatiin ruuaksi currykanaa ja lahempana maaranpaata tarjosivat viel valipalaa. Yritin myoskin nukkua, jokseenkin huonolla menestyksella.

Koska San Fransisco oli ensimmainen laskeutuminen USA:ssa, jouduin tullaamaan mun tavarat ja mun viisumit ynna muut tsekattiin. Onneksi olin vakuuttava ja paastivat mut maahan. :) Mut siis oikeesti noin kaytannon asiat suju tosi jouhevasti, et kiitos Taivaan Iskalle. San Fransisco oli mukavan nakonen kaupunki ainakin ilmasta kasin. Nain ihan hyvin mm. Golden Gate sillan. Kavin ihan tarkotuksella muutaman metrin kavelemas lentokentan pihassa, et voin sanoa kayneeni San Franciscos. ;)

Lopuksi oli viel puolentoista tunnin lento San Diegoon. Se olikin nopeasti ohi ja niinpa riensin koneesta hakeen ei niin keveita matkalaukkuani ja rinkkaani. Tavarat saatuani aloin etsiskella katseellani YWAM(missionuorten lyhenne)-kylttia. Ei nakyny. Mietin jo varasuunnitelmaa, mut sit sellanen pirtsakka nuori nainen tuli ulko-ovesta sisaan ja kysy oonko ma Tiina ja oonhan mina. Hypattiin valkoiseen vaniin (eli tila-autoon) ja lahdettiin kruisaileen San Diegon keskustaan, kun tarkoitus oli ootella viela kahta muuta opetuslapseuskoulun tulevaa opiskelijaa. Hakijat Lindsay ja Stephanie oli todella mukavia tyyppeja ja tulen heidan kanssaan hyvin juttuun. Molemmat olivat naimisissa ja kuuluvat miestensa kanssa Ensenadan vakituiseen henkilokuntaan.

San Diego on todella kaunis kaupunki , jonne kannattaa kylla pistaytya jos kulku passaa. Todennakoisesti mekin mennaan sinne joskus, kun on viikonloppu vapaata. Kaupassa kaytyamme kavimme noukkimassa lentokentalta englantilaisen Carlin. Hetken aikaa keskustassa pyorittyamme menimme sitten hakemaan Philipia, joka on taas Sveitsista, mutta jolla on myos amerikan kansalaisuus. Lindsay kierteli ympari terminaalia eika Philipia vaan alkanut loytymaan. Lopulta kavi ilmi, etta Philip oli kyllastynyt odottamaan ja lahtenyt jonkun muun porukan kanssa keskustaan hotelliin. Useampien puhelinsoittojen jalkeen lahdimme etsimaan kyseista hotellia, jotta saisimme Philinkin mukaan Meksikon puolelle. No kun sitten lopulta onnistuimme loytamaan paikan ja Phil oli kyydissa, han huomasi hukanneensa rahapussinsa, jossa oli vain vaatimattomat 500 dollaria eli sellaset 700 euroa. Poika oli ihan sekasin, mutta lopulta rahapussi loytyi matkatavaroiden seasta peraluukusta. Eli aikamoinen tapaus tama Phil.

Kaikkien naiden vaiheiden jalkeen lahdimme vihdoin ajamaan kohti Ensenadaa. Rajan yltiys oli helppoa. Sen kun vaan ajoimme ohitse. Emme siis vielakaan omista Meksikon viisumia, mutta ilmeisesti se olisi hankittava lahipaivina. Matkalle mahtui viela yksi kommellus, kun autostamme loppui bensa noin 15 kilometria ennen maaranpaata. Onneksi eras heppu Ensenadan henkilokunnasta tuli meita auttamaan ja olimme vihdoin klo 1 yolla tata paikallista aikaa perilla. Suomessa kello oli tuolloin siis 11 lauantaiaamuna. Olin ollut hereilla tulloin about 30 tuntia ellei lentokoneessa nuokkumista lasketa. Voitte arvata etta hiukan jo vasytti. En kuitenkaan jaksanut nukkua tanaan eli lauantai aamuna kuin 10.

Taa missionuorten mesta on siis Tyynen meren rannalla ja oikein mukava paikka. Me asutaan 6 henkea aina samassa huoneessa, josta loytyy sit oma vessa suihkun kera. Laitan muutaman kuvankin kunhan ehdin. Mutta kaikki on mennyt tahan asti hienosti. Kiitos kaikille tuesta ja rukouksista! Kirjoittelen vaikka ensi viikolal lisaa. Yritan olla tulevilal kerroilla hiukan lyhytsanaisempi. :)

Lähtöitkua vailla

Kohta se on menoa. Päivät Suomessa käyvät vääjämättä vähiin ja pientä kipristelyä jo tuntuu vatsan pohjalla. Viimeinkin. Ylihuomenna olisi tarkoitus lähteä jo päivällä Helsinkiin, jotta pääsee ajoissa nukkumaan. Pitäisi olla pirteänä aamukuudelta lentokentällä ja valmiina parinkymmenen tunnin matkustamiseen. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, menomatkalla on sen verran täpinöissään, ettei nukkumisesta tule mitään. Kun pääsen perille San Diegoon, kello näyttää vasta varttia vaille kuutta illalla. Onneksi on viikonloppu aikaa toipua aikaerosta, ennen kun itse opiskelu alkaa.

Taakse jäänyt viikonloppu sujui pitkälti läksiäisten merkeissä. Lauantaina nuorison juhalapaikkana toimi legendaarinen Riskun mökki, joka sopiikin moiseen puuhaan täydellisesti. Porukkaa oli mukavasti, vaikka enenmmänkin olisi mahtunut. Ikävä kyllä Jyväskylästä ei saatu nyt edustusta paikalle päällekkäisyyksien vuoksi, mutta lupasin järjestää sitäkin rajummat takaisintulojuhlat ja ilmoittaa ajankohdan ajoissa. Yllärivieraita kuitenkin saimme, vieläpä melko tunnettuja sellaisia. Iltaa vietettiin rauhallisissa tunnelmissa pöydän antimia nautiskellen, ystävien kanssa tarinoiden ja saunoen. Ilta huipentui spoon-matseihin "teinien" kanssa. Tämä seuraava sukupolvi ei ollutkaan ennen pelannut tätä mainiota kontaktilajia, joten ilolla opastimme heidät sen saloihin.

Sunnuntaina minut siunattiin matkaan Kihniön vapaaseurakunnan puolesta. Tilaisuus oli oikein onnistunut ja seurakuntalaiset olivat saapuneet paikalle runsaslukuisesti. Oli mahtava vaihtaa halauksia ja toivotella siunauksia puolin ja toisin. On hienoa lähteä toiselle puolelle maailmaa tietäen, että esirukousrintama on kunnossa. Yllätyksekseni monet tukivat lähtöäni myös taloudellisesti, seurakunta mukaan lukien. Iso kiitos teille kaikille ja Herra palkitkoon uhrauksenne!

Viimeiset pari päivää onkin sitten vierähtänyt pakkaamisen parissa. Kaikki mukaan otettava roina on levitetty siististi sohvalle ja siitä niitä sitten pitäis alkaa mahduttamaan matkalaukkuun ja rinkkaan. On se vaan vaikeeta tietää esimerkiksi mitä vaatteita kannattaa ottaa mukaan ja mitä ei. Viisi kuukautta on kuitenkin melko pitkä aika. Mutta niin kun Heini päivällä sanoi, kun on passi, viisumi, lentoliput ja rahaa, niin toimeen tulee. Joten mitä sitä turhaa stressaa.

Matkakuume nousussa

Vähitellen alan tajuta, että lähtö on ihan oikeasti edessä. Eikä siihen ole enää kuin vaivaiset 8 yötä. Oikeastaan se on pelkästään siistä. Onhan tätä odotettu tapahtuvaksi jo ainakin vuosi. Tietysti odotus on tiivistynyt loppua kohti. Vielä muutama kuukausi sitten lähtö tuntui edelleen utopistiselta, mutta valmisteluja tehdessäni asia on todentunut kummasti.

Fiilikset lähtöä koskien ovat ainakin vielä pelkästään positiiviset. Aina vaan kylmenevä Suomen syksy vahvistaa näitä tuntemuksia. Siellä kun ei lämpötilan missään vaiheessa seuraavan viiden kuukauden aikana pitäisi vajota alle nollan ja näillä hetkillä päivälämpötilat liikkuvat 25 asteen kieppeillä. Yölläkin lämpöä on vielä 20 asteen verran. Ei ollenkaan hullumpaa. Ja sitten kun ilma alkaa Ensenadassa viilentyä, me lähdetään outreachille etelämmäksi.

Outreachin ansiosta mulla on nyt sitten ihan kunnon rinkka, makuupussi ja makuualusta. Ehkä mä alan jatkossa harrastamaan vaeltamista tai jotain vastaavaa. Välineistöstä ei ainakaan pitäisi olla kiinni. Harmi vaan, kun toi telttailu ei ole mitään mun lempipuuhaa. Niinkus tiedätte sieltä on huomattavan nihkeää heräillä aamulla. Mutta voihan se olla, että tämäkin reissu taas karsii meikäläisen liiallista mukavuudenhalua, joka meinaa välillä saada otteen ja mä oon ihan kunnon eräjorma sieltä palattuani. Vi ses...